Tuntuu, että kaikki keskustelu kouluasioista kilpistyy sekä valtakunnan tasolla että kuntatasolla säästöihin. Opetusministeri Virkkunen haukkui opetusministeriön, joka ei hänen mielestään ole löytänyt riittävästi ehdotuksia, mistä kunnat voisivat opetustoimessa säästää. Virkkusen mielestä pitäisi höllentää mm. opettajien pätevyysvaatimuksia ja henkilöstömitoitusta. Entinen opetusministeri Gustafsson puolestaan kysyy Virkkuselta, heivaisiko tämä ensiksi pois lastentarhanopettajat, lukio-opettajat vai nuorisotyöntekijät.
Vantaalla olemme keskustelleet pari kuukautta säästämmekö seinistä vai opetuksesta vai voiko niitä asioita edes rinnastaa toisiinsa.
Joskus voisimme miettiä sitäkin, onko kaikki se, mitä nyt kouluissa opetamme oleellista tai voisiko opetuksen ehkä hoitaa toisella tavalla. Esimerkiksi:
Uskontojen opetus
Uskonnon opetus voitaisiin nykymuodossa unohtaa peruskoulussa. Nykylain mukaan uskonnon opetus ei ole tunnustuksellista. Eri uskontokuntiin tai ei mihinkään uskontokuntaan kuuluville lapsille voitaisiin kaikille opettaa elämänkatsomustietoa, joka pitäisi sisällään mm. tutustumisen eri uskontoihin. Esimerkiksi Vantaalla järjestetään paitsi elämänkatsomustiedon ja ev. lut. -kirkkoon kuuluvien uskonnon opetusta, niin myös opetusta katolilaisille, ortodokseille, buddhille, islaminuskoisille ja Krishna-liikkeseen kuuluville, mikäli huoltaja sitä pyytää ja oppilaita on vähintään kolme. Miksi näille kaikille lapsille ei voisi opettaa elämänkatsomustietoa samassa ryhmässä? Suvaitsevaisuus lisääntyisi ja lapset saisivat konkreettisia esimerkkejä siitä, millaisia eri uskonnot ovat.
Toisen kotimaisen kielen opetus
Aivan kuten uskonnon opetus on eriytetty uskonnoittain, olemme myös turhaan erottaneet suomen ja ruotsin kielen toisistaan. Kaksikielisissä kunnissa saavutettaisiin sekä taloudellista että henkistä hyötyä, mikäli suomen- ja ruotsinkielisiä kouluja ei täysin erotettaisi toisistaan. Samassa rakennuksessa voisi vallan hyvin antaa opetusta sekä suomenkielisille lapsille että ruotsinkielisille lapsille ja luoda aitoja kielikylpytilanteita. Opetus voisi olla molemmille omalla äidinkielellä, mutta kaksikielinen ympäristö tukisi toisen kotimaisen kielen oppimista.
Hei Ulla!
Ideasi uskonnonopetuksen yhdistämisestä on aika vanha. Tätä keskustelua on käyty pitkään. Tutkimuksia on tehty mm. norjalaisesta uskonnon opetuksesta, jossa kaikki opiskelevat samaa ainetta, joka perustuu pääasiassa kristinuskoon, mutta sisältää osuuksia muihin uskontoihin tutustumiseata ja uskontodialogista. Jos lähdet ehdottamaan tätä mallia, kannattaa muistaa, että uuden mallin käyttöönotto ei ole ilmaista, eikä ongelmatonta. Noejan mallissa on nyös ongelmansa. Yksi haaste suomalaisen koulutuslutusjärjestelmän kannalta on se, että tämä vaatii koko uskonnonopetusjärjestelmän uudelleen organisointia. Uuden oppiaineen luominen, opetussuunnitelmien teko sekä vielä opettajakunnan kouluttaminen vaativat kymmeniä vuosia työtä sekä valtavasti rahaa, lain muutoksen ja myönteisen tuulen koulutuspolitiikan suunnalta. Suomessa on panostettu vähemmistöjen oikeuksiin. Luterilaiset tuskin älähtäisivät muutoksesta, mutta muut tunnustuskunnat tuskin suostuisivat ilman vastarintaa tähän muutokseen. Heille oman uskonnon opetus on äärimmäisen tärkeää tunnustuksellisen opetuksen tukena. Pedagogisesti on myös tärkeää, että lapsi oppii ensin omaa uskontoa ja voi sitten konstruoida tältä pohjalta käsitystään muista uskonnoista ja valmentautua uskontodialogiin. Itse ajattelen, että ehdotuksesi heikentäisi uskonnon asemaa yhteiskunnallisesti ja samalla lisäisi tunnustuksellisen tunnustuskuntien itse järjestämän opetuksen korostusta sekä pahimmillaan antaisi uskonnonopetuksen ääriryhmien käsiin. Ehdotuksesi ei siis ole ongelmaton. Itse kyllä ajattelen, että uskontodialogia tulisi lisätä kouluissa. Erilaisista uskonnonopetusmalleista on olemassa paljon tutkimusta esim. Arto Kallioniemen toimesta. Siihen kannattaa tutustua.
Yst. Terv. Salla Poropudas
Tiedän toki, että ajatus on ollut useasti esillä eikä ole lainkaan ongelmaton.
Vuonna 2003, kun uskonnonvapauslakia uudistettiin, luovuttiin varsinaisesti käsittestä tunnustuksellinen uskonnonopetus.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että uskonnon opetus ei kuulu kouluihin, vaan koulujen tehtävänä on opettaa suvaitsevaisuutta ja sitä opetetaaan parhaiten, kun yhdessä muihin uskontokuntiin kuuluvien kanssa käydään läpi elämänkatsomustietoon liittyviä asioita.
Maailma muuttuu.
Tätä yhteistä uuttaa oppiainetta ei tarvitsisi kehittää alusta pitäen vaan se on ollut olemassa jo kauan. Sen nimi on elämänkatsomustieto. Suosittelen tutustumaan opetussuunnitelmaan.
Uskonto ei ole yhtä kuin kulttuuri. Lapsi sosiaalistuu kulttuuriinsa ja oppii operoimaan sen merkityksillä aivan riittävästi myös ilman sitä, että koulussa opetetaan uskontoa siinä merkityksessä kuin se tällä hetkellä tapahtuu. On vaarallista sekoittaa uskonto ja kulttuuri keskenään ja tahditonta väittää, että uskonnonopetukseen osallistumaton lapsi jää kulttuurisesti kielipuoleksi. Kielen kehityksessä on kysymys vahvasti neurologiasta ja äidinkielen puuttuminen on ihmiselle erittäin rampauttavaa. Nykyisen kaltaisen uskonnonopetuksen puuttuminen koulusta ei tee lapsesta kieletöntä, kulttuuritonta tai edes uskonnotonta. Se tekisi ainoastaan kaikista tasa-arvoisia.
Koulumaailmassa työskentelevänä en ole huomannut, että maahanmuuttajaperheille olisi millään tavalla ongelma hoitaa uskonnolliset toiminnat vapaa-ajalla. Suomalaisillehan se lähinnä tuntuu ongelma olevan: Ei jakseta mennä kirkkoon, halutaan että koulu hoitaa sen puolen.
Hei Ulla!
Olen kanssasi eri mieltä. Suomesta käsin katsottuna voi näyttää siltä, että uskonnon opetusta ei enää tarvita. Tämä on kuitenkin harha, jonka sekularisoitunut yhteiskuntamme luo. Samaan aikaan globalisoituva maailmamme on edelleen vahvasti uskonnollinen ja kuten tiedät, monissa maissa nimenomaan ääriliikkeet nostavat päätään. Puhuessani tunnustuksellisesta uskonnon opetuksesta, tarkoitan nimenomaan uskontokuntien antamaa omaa opetusta. Yhteiskunnallisesti organisoitu opetus antaa mahdollisuuden ohjata opetusta maltilliseen ja eettiseen suuntaan. Suomessa valinta on myös haluttu antaa vanhemmille. Elämänkatsomustietoa voi opiskella, jos vanhemmat näin päättävät. Kuten aiemmin kirjoitin, voidakseen ymmärtää toisin ajattelevia, pitää olla käsitys omasta traditiosta. Vanha metafora lähtee siitä, että ihmisen on mahdotonta oppia vieraita kieliä, jos hän ei osaa omaa äidinkieltään. Taju kielenrakenteesta, sanojen vivahteista, huumorista ja kielen monimerkityksellisyydestä on omattava ensin, jotta voi hahmottaa uutta kieltä. Pelkän elämänkatsomustiedon opiskelu valmentaa lasta ja nuorta huonosti maailmaan, jossa muualta tulevat puhuvat ”uskontoa” varsin sujuvasti. On myös surullista, jos uskonnon lisäksi menetämme tajun kulttuurimme keskeisitä rakenteistä uskonnonopetuksen mukana. En silti pidä kaikille yhteisen aineen luomista pelkästään huonona ajatuksena. Ehkäpä oli mahdollista luoda sellainen aine ( vuosien taloudellisen ja suunnitelmallisen sekä koulutuksellisen panostuksen jälkeen), jossa voisi toteutua sekä oman uskonnonopetus ja uskontodialogi. On kuitenkin naiivia ajatella, että tuo aine olisi itsestään selvästi elämänkatsomustieto ja että tällaisella idealla paikattaisiin tämän laskusuhdanteen rahareikiä.Nyt kannattaisi keskittyä peruspalveluiden ylläpitämiseen. Terveen kouluverkon ja turvallisen koulumatkan turvaaminen näyttävät olevan Vantaan isoille puolueille niin isoja haasteita, että suuriin visioihin ja opetussisältöjen muutoksiin ei nyt kannata käyttää aikaa.
Salla Poropudas