Helsingin yliopiston entinen kansleri Kari Raivio kirjoitti Helsingin Sanomissa erittäin tärkeästä aiheesta ”Suomen yliopistoja vaivaa keskinkertaisuus” (HS 4.3.). Hän on pitkään aikaan ensimmäinen, joka puhuu paitsi tutkimuksen laadusta, niin myös opetuksen laadusta.
Suomen korkeakouluissa on yhden opettajan vastuulla enemmän opiskelijoita kuin muualla. Henkilökohtaiseen ohjaukseen ei ole aikaa. Opetusta siirretään verkkoon opiskelijoiden vastustuksesta huolimatta. Opiskelija jätetään opiskelemaan yksin ja selviytymään yksin. Viimeksi eilen keskustelin tästä opiskelijan kanssa. Opettajan on päästettävä kehnoinkin opiskelija läpi, koska on muuten itse vaikeuksissa, kun ei tuota riittävästi opintopisteitä. Tilanne vain huononee, kun aloituspaikkoja lisätään ilman lisärahoitusta.
Kaksi vuotta sitten Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (KARVI) vertaili suomalaisten yliopistojen lääketieteen perusopetusta. Selvityksessä ilmeni, ettei ole yhteistä ymmärrystä siitä, mitä suomalaisen lääkärin pitäisi valmistuessaan osata. (KARVI 14:2018)
Lääketieteen opetussuunnitelmien sisältö vaihtelee yliopistosta toiseen. Samoin on muillakin aloilla, joilla ei ole valtakunnallista opetussuunnitelmaa. Mitä esimerkiksi tradenomin, diplomi-insinöörin tai sairaanhoitajan vähintään pitäisi osata? Korkeakoulujen oikeus päättää itsenäisesti opetussuunnitelmistaan yhdistettynä rahoituksen lähes pelkästään määrällisiin mittareihin voi aiheuttaa laatuongelmia. On mahdollista, että opintoja helpotetaan, jotta tutkintoja ja opintopistemääriä saadaan ”tuotettua” riittävä määrä ja menestytään korkeakoulujen rahoituksen nollasummapelissä.
Olisi syytä määritellä korkeakoulututkintojen valtakunnallinen vähimmäisosaaminen. Ne ovat tae laadusta, mikäli korkeakoulujen sisäinen laadunvarmistus ei toimi. Olisi sääli, mikäli Suomen tutkinnot päätyisivät akateemisen halpamyynnin seurauksena pilkan kohteiksi, kuten aikoinaan kävi, kun puhuttiin ”Uppsalan ekonomeista”.
Opettaja-lehti 12.3.2020:
